Huomioita täkäläisestä kulttuurista

Täällä on paljon mielenkiintoisia, jopa hassuja asioita. Paljon on pienille lapsukaisille pohdittavaa. Ollaan tässä kohta kuukauden päivät tehty erinäisiä huomioita täkäläisestä elosta ja olosta, joka vaatii ihan oman blogipäivityksensä.

1. "Moni kakku päältä kaunis, sisältä silkkaa...". Täällä se ei pidä paikkaansa, ei alkuunsakaan. Oikeastaan sanonnan voisi kääntää toisinpäin. Kun kävelee kadulla ja katselee ympärilleen voi nähdä mitä mielenkiintoisemman näköisiä ovia, joista suurimman osan jättäisi ensinäkemältä avaamatta. Yllätys yllätys, epämääräisimmänkin oven takaa voi saada mitä maukkaimpia tuoreita leipomuksia. Ja ei ole muuten hinnalla pilattu, kahvilat on kovassa käytössä.

2. Naiset ON naisia, korkojaan myöten. Se on totta, että paikalliset naiset on kauniita, mutta lisäksi he omistavat hyvän tyylitajun. Oli sitten kyse alakoululaisesta tai babuskasta, niin tyylitaju on kohillaan. Koulussa on ihan normaalia pitää kotelomekkoa, jakkutakkia ja piikkikorkkareita. Siinä onkin on ollu pohdittavaa, kuin monta nyrjähtänyttä nilkkaa näillä teillä on tullu. Jopa Salli ja Hilkka on kovasti harkinnu korkkareiden ostoa sen jälkeen, kun eräs ystävämme kyseli käytämmekö koskaan korkkareita. Täytynee hommata, osa kulttuuriin sopeutumista sekin.

3. Naiset on naisia siinäkin mielessä, että salilla tytöt on tullu lähinnä silmänruoaksi. Meidän hikikarpalot otsalla ja "isohkot" painot herättävät kummastusta niin paikallisessa mies- kuin naisväestössä. Meidän puoleltaan kummastusta herättää se, että naiset ei todellakaan tee juuri mitään, lähinnä norkoilee siellä missä rehellinen testosteroni haisee. Venyä ne naiset kyllä osaa, vaan on niillä hyvät henkilökohtaiset venyttäjätkin. ;)

4. Joka puljussa on vähintääkin kolminkertainen määrä työntekijöitä ku Suomessa samassa paikassa. Laskettiin, että meidänkin taloyhtiössämme on ainakin kaksikymmentä työntekijää. Alakerrassa aulavalvojia on näiden laskujen mukaan ainakin kahdeksan. Keskikerroksen avainvahtikopissa kuus kipaletta. Unohtamatta siivoojia sekä pyykkäreitä, joita on ainakin ne loput kuus. Valitettavasti työttömyys on silti tällä auleella korkea.

5. Työturvallisuus - mikä se on?
Ei kai se ole niin justiinsa, opitaan vaikka kantapään kautta. Ei olla nähty kenelläkään turvavaljaita, oli työskentelykorkeus sitten kuin korkea tahansa. Tähän on pakko lisätä myös joidenkin taksikuskien painava kaasujalka. Nopeusrajoituksista ei paljoa välitetä, 40km/h kaupunkialueella voi ajaa myös 120km/h, pääasia saada mahdollisimman paljon ajoja.

6. Vessat, ihan oma lukunsa. Julkisten rakennusten vessoista et löydä paperia. Ja jos löydät pelkän maassa olevan reijän sijasta posliinipytyn, niin älä istahda. Voit nähdä edellisen kävijän kengänpohjan kuvioinnin reunuksilla. Reisilihakset on kovilla siinä kyykkiessä.

7. Uskomatonta, mutta totta. Vaikka ollaan naapurikansoja, niin pienissä ja vähän isommissakin asioissa voi huomata eroavaisuuksia. Hauskoja kulttuurillisia törmäyksiä, yhtään sanomatta mikä on parempi, erilaista vain.

Rakkain terveisin, Salli, Hilkka ja Purtsi

Arjen kultaa

Nyt se on alkanu, osalla totistakin totisempi, koulunkäynti.
Tiistai aamuna  löysimme taas itsemme miettimästä, että ollaanko kenties väärässä paikassa ja ihan väärään aikaan. Elokuun venäjänkielenkurssi muiden vaihtareitten kanssa osottautui joksikin aivan muuksi. Joku info tainnu jäähä saamatta. Siinä vaiheessa kun luokka oli täynnä venäjää puhuvia opiskelijoita alko hälytyskellot tikittää. Kun loputki opiskelijat saapuivat paikalle ja opettajat alkoivat pitämään esittelypuheita joko saksaksi tai venäjäksi, huomattiin, että jotakin outoa tässä nyt on. Saatiin myöhemmin selville, että kurssi on tarkoitettu saksalaisille, kotimaassaan venäjänkieltä opiskeleville, jotka viipyvät täällä vain pari viikkoa. Meidät oli laittettu kyseiselle kurssille kuulemma sillä verukkeella, että halutaan tosissamme olla osana tätä ystävyyskouluprojektia.
Kaikessa ystävällisyydessään olivat päättäneet ottaa meidät mukaan ryhmään ja oikeen hommanneet enkunkielen tulkin luennoille.

Ensimmäisenä päivänä meillä oli heti testi venäjänkielentaidosta, jonka mukaan porukka jaettiin tasoryhmiin. Tämä kolmikko selvitti testin ennätysajassa, pelkkä nimi ja kansalaisuus paperiin ja kahvitauolle rankan suorituksen jälkeen. Luonnollisesti päästiin toisesta päästä parhaimman taitotasoryhmään. Meidän lisäksi ryhmässä on kaksi muuta vasta- alkajaa ja opettaja, jolla on maailman pisin pinna. Ollaan tässä ensimmäisen viikon aikana opeteltu aakkosia, kuinka esitellä itsemme ja paljon paljon muuta. Uskokaa tai älkää, sekin on käyny ihan työstä. Muut ryhmässä olevat on opiskellu venäjää vähintään vuoden, joten Sallilla ja Hilkalla on hieman haastetta pysyä perässä. Jo pelkästään asioiden ylöskirjoittamiseen venäläisillä aakkosilla menee moninkertaisesti enempi aikaa verrattuna muihin. Ääneenlukemisesta puhumattakaan! Mieleen tulee elävästi ne ala- asteen kotiläksyt, kun vielä opetteli aakkosia. Sillä erolla, että uuden oppiminen taisi sillon olla hiukan nopeampaa. Välistä olo on kuin hakkais päätä astetta paksumpaan tiiliseinään.
Vaikka koulunkäynti on osoittautunut äärimmäisen rankaksi, niin ollaan kummiski todella kiitollisia, että meidät on pantu tolle kurssille. Tunnilla pääasiassa puhutaan, puhutaan ja puhutaan, sekä käydään läpi monenlaisia metodeja käyttäen perusarjen kohtaamistilanteita.Yksinkertaisesti ei ole muuta vaihtoehtoa kuin oppia! Sen takiahan tänne on tultukki.

Muuten elämä täällä merenrannalla on oikeen maukasta. Säät on ollu mitä parahimmat tällä viikolla, mutta syksyntulo näkyy kaupungin ilmeessä.

Ollaan saatu tutustua paikallisiin ja vietetty myös aikaa heidän kanssa. Pikkuhiljaa alkaa muodostua pieniä arkirutiineita, joista yksiä parhaimmista aamupuurot, naapuritalon kuntosalikäynnit ja kahviloissa istuskelu kouluvihkosten parissa.

Rakkaita terveisiä täältä Arkkienkeli Mikaelin kaupungista!
- Salli, Hilkka ja Purtsi

Tytöt rimpsalla

Viimeviikon alussa saimme tietää, että meillä on edessämme neljän päivän viikonloppuvapaa. Mentiin vahingossa kysymään koordinaattoreilta suosituksia kivoista paikoista, jotka ei olisi kahdenkymmenen tunnin junamatkan päässä. On nimittäin suhteellisuudentaju Venäjänmaan etäisyyksistä ennen tänne tuloa ollut aika pahasti hukassa. Jo pelkästään Arkangelin alue on Ranskan kokoinen.  Kansainvälisyystoimistossa otettiin ihan tosissaan meidän tiedustelut ja nehän väsäsivät meille kolmen päivän aikataulun Kargopoliin turistikierroksineen.  Hinta ei ollut paha, joten päätimme tarttua valmiiksi räätälöityyn matkaan. Ihan vain senkin takia, että meijän joukosta ainut venäjää osaava henkilö halusi jäädä leputtamaan matkan rasittamia kinttujaan.

Torstai- iltana yksi tuutoreistamme noukki meidät kyytiin, vei juna- asemalle ja saatteli matkaan suurin varoituksin. Alkuyö kului nopsasti istumapaikalla ja kolmen kieppeillä oltiin Niandaman asemalla, jossa meitä odotti autokyyti Kargopolin kylään.  Saimme yöpyä aivan ihanan ja suloisen mummon tykönä, joka teki maailman parhaita pannareita aamiaisiksi. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta hyvin selvittiin elekielellä ja nyökyttelyllä.

Näitten kolmen päivän aikana ollaan nähty varmaan 50 puukirkkoa ja ainaki kakskymmentä puukylää. Aivot yrittää vieläkin järjestellä kaikkea mielenkiintosta infoa, joka tarttu matkan varrelta. Saatiin myös tutustua samalla mahtavaan oppaaseemme Katjaan, jonka kanssa varmasti tullaan myöhemminki olemaan yhteyksissä.

Junamatka takaisin Arkangeliin oli kohtuu mielenkiintonen, makuuvaunumme kuului alenpaan hintaluokkaan ja sen kyllä huomasi. Heti ovella kohtasimme lämpimän itätuulen +27 astetta, maustettuna jalkahiellä sun muilla nuudeleilla. Osa oli tainnut reissata jo jonkun matkaa kyseisessä vaunussa. Jopa porukan unikeolla, Hilkalla oli vaikeuksia unensaannissa. Eikä sitä unensaantia helpottanut alakerran laverilla nukkuva mies, jolla juttua riitti pitkälle aamuyöhön. Nyt ei siis puhuta mistään kahden hengen privaattihyteistä, vaan kaikki viiskyt punkkaa oli saman oviaukon takana.

Kaikin puolin reissusta jäi hyvä mieli. Hienoja kohtaamisia ja taas pala Venäläistä kulttuuria ja ystävällisyyttä. On tämä vain hieno maa.

Rakkaudella Hilkka ja Salli

Solovetskin saarilta evakkomatkalle

Terveisiä täältä jostakin. Huoneessa on kukkatapetit ja kultaset päiväpeitteet, joista jää hilettä takapuoleen. Evakkomatkan syy on hyvin selkeä. Jossain meni putki poikki ja vedentulo lakkasi. Ei kylmää, ei kuumaa vettä. Evakkokodissamme tulee sentään kylmää. Suihkuun ei siis ole asiaa muuta kuin lenkin kautta. Aika hyvin kuitenki, tähän mennessä ollaan saatu yksi lämmin suihku.

Viime perjantaina lennettiin hytkyvällä, kaikennähneellä privaattikoneella Solovetskin saarelle. Reissun alku oli sinänsä hupaisa, että meistä kukaan ei tiennyt mikä tulevan conferenssin teema tulisi olemaan. Tiedettiin vain se, että jostakin meidänkin täytyisi esitelmä pitää.
Alku vaikutti lupaavalta. Tiet oli siinä kunnossa, että astetta tukevammat urheiluliivit ois tulllu tarpeeseen. Hatunnosto ikivanhalle bussille, joka uskollisesti kuljetti meitä ympäri saarta. Conferenssille osallistuvista kaikki muut paitsi me olivat Barentsin alueen nuoriso-organisaation edustajia. Meidät puskettiin mukaan vain siitä syystä, että satuttiin olemaan suomalaisia. Reissun arvo osottautui todeksi paikan päällä. Porukka, jolla saimme reissata oli ihan mieletön ja saari itsessään täynnä mielenkiintoista historiaa ja nähtävyyksiä. Solovetskin saaret ovat nykyään UNESCOn suojelema kohde, jolla sijaitsee edelleen käytössä oleva ortodoksiluostari. Saarella on myös Neuvostoaikoina toiminut vankien "kuolemaleiri". Jos määrätty tuomio oli pidempi kuin kuusi kuukautta, oli hyvin epätodennäköistä, että selvisit saarelta hengissä. Saimme myös tutustua saarelle tehtyyn kanavasysteemiiin, jonka saarella olevat vangit olivat rakentaneet. Kyseinen kierros tehtiin soutuveneillä, joka osottautui varsin hupaisaksi reissuksi soutajien vaihtelevista kyvyistä johtuen. Vimpelin voiman vene teki kauniita kuvioita veden pintaan ensimmäiset kaksisataa metriä, kunnes Purtsi otti airot haltuun ja johdatti joukon ensimmäisenä maaliin.


Sunnuntaina palasimme takaisin kotiimme samalla hytkyvällä lentokoneella. Ilmakuopatkaan eivät tuntuneet enään missään saaren hytkytyksen jälkeen.
Maanantai oli päivistä varmasti meille kaikille kuitenkin jännittävin sillä edessä oli pyöreän pöydän delegaatio ja oma vuoromme olla äänessä ja esittää viisasta aiheesta, josta kellään ei oikeestaan ollu todellista tietoa. Vaikka porukalla juttu luistaa, niin ootahhan ko porukka laitetaan puhumaan enkkua yleisön eteen niin alkaa yhellä jos toisella polvet tutiseen ja ääni väriseen. Selvittiin siitäki kuitenkin kunnialla eikä aihekkaan menny ko vähän vierestä. Oltiin saatu vähän vääränlaista infoa (kielitaidoissammehan ei ole mitään vikaa) esiteltävästä aiheesta.

Eilen, eli maanantaina, saimme tutustua paikalliseen puuarkkitehtuurimuseoon. Kyseisellä reissulla Hilma huolimaton huomas, että jokin tärkeä osa puuttuu. Siinä sitten soiteltiin yhteen jos toiseen suuntaan ja saimme elää todeksi venäläisen ystävällisyyden. Jokainen yritti parhaansa mukaan olla avuksi Hilkan toistellessa, että "ihan sama, ostan uuen. Se oli vaan puhelin." Puhelinta ei ole löytynyt vielä tähän päivään mennessä, joten täytyy olla jossakin hyvässä tallessa.
Iltapäivästä päästiin paikalliselle nuorisotalolle tutustumiskierrokselle. Vastassa oli Pocahontas ja kaksi muuta kaunotarta. Hienot tilat oli nuorille tehty vanhaan elokuvataloon. Kierroksen jälkeen meidän opettajamme kertoi uutisen, että meidän täytyy lähtä evakkoon kodistamme, Siinä sitä sitten odoteltiin kadunkulmalla tuutoriamme, joka ystävällisesti kuskasi omalla autollaan meidät kotiimme ja sieltä sitten tänne jonnekkin.
Monenlaisia ajatuksia oli taas eilen mielessä, ihimset ovat varsin ystävällisiä ja haluavat meille kaikkea hyvää. Joskus tuntuu vain, etttä asiat voisi tehdä helpommankin kaavan kautta.

Nyt täytyy rientää kouluun, kuvia saatte myöhemmin!
Poka Poka!!

-Salli, Hilkka ja Purtsi

Päivän pää löytyy bunkkerista

Ensimmäiset muutamat tunnit Venäjänmaalla on takana. Uusi koti on korkattu, tonnikalapurkit avattu ekalle atrialle ja ensimmäiset chaikat (teillä, joilla on vain Korkeajännityksen lyhyt oppimäärä Venäjän kielestä, kyse on teestä) juotu.
Monenlaisia tuntemuksia on tähänki päivään mahtunu. Eipä ois aamulla arvannu, mistä sitä illan päätteksi ittensä löytää.
Pietarissa selvittiin lentokentälle ilman minkäänsorttisia ongelmia, kiitos Sallin tietoviisauden, joka hämmästytti suuresti porukan kuopusta.
Arkangelin lentokentällä vastassa oli mahtavat tuutorimme. Tää päivä ois ollu monin verroin vaikeampaa ilman heidän apua. Ensialkuun suuntasimme möykkystäkin möykkysempien teiden sokkeloista tulevaan kotiimme. Lukuisia ovia, ovisummereita, ovivahteja ja vihdoin päästiin kylmänkoleahkoon soluasuntoomme. Lämmintä vettä luvattiin tulevan noin kahen päivän päästä. Pakkanen tainnu yllättää tänäkin syksynä koko pitäjän.
Purtsi, Vimpelin vahvin voima, onnistu heti vääntään avainta lukossa niin, että puolet jäi sisälle. Ja ko lopulta päästiin siihen pisteeseen, että oltiin saatu murua rintojen alle, niin Vimpelin voima innonpuuskassa harjas yhen lautasen keskeltä kahtia. Taitaa tulla iso jälkilasku Purtsin jäliltä.
Asunnon yleisilme on perus venäläinen. Mummolamaiset sohvat, kylmät kivilattiat,  lattiamatot ja ikkunat, joista tuulee vaikkei ne oo ees auki. Keittiössä on päädytty ratkasuun, jossa kahesta osittain epäkunnossa olevasta uunista on saatu yks toimiva; toisessa toimii hellat, toisessa uuni.
Solussa ei vielä oikeen muita elämän ääniä kuulu ko meiän mölinä. Muut vaihtarit tulee toivottavasti perässä. Ensimmäisen päivän jälkeen tunnelmat ovat vähintäänkin odottavaiset. Tulossa varmasti yks ikimuistosimmista puolivuotisesta..

Hyvää yötä! Terveisin: Hilkka, Salli ja Purtsi

Armas keittiömme

Vimpelin Voima